Se oli pikemminkin arkuutta uuden edessä. Uuden edessä tunnetaan pelkoa ja epävarmuutta, ja siksi sitä vastustetaan viimeiseen saakka. Yritämme lujittaa omia kahleitamme. Sorrumme itseriittoiseen omahyväisyyteen. Hävitämme vapauden häviämättömän jälken erottamalla itsellemme rajoja. Oman alueemme ulkopuolella olemme yhtä suvaitsemattomia kuin kiihkoilijat. Emme lähde oman alueemme ulkopuolelle, koska emme halua olla kiihkoilijoita. Kukaan ei ole yhtä suvaitsematon kuin se, joka on varma siitä, että hänen katsantokantansa on oikea. Varmuutemme on pelkkä heikkouden oire. Mielekästä meille on vain se, mikä on meidän kokemuspiirimme sisällä. Kokemuspiirimme ulkopuolelle jää se, joka ei meitä kiinnosta. Meillä ei ole pyrkimystäkään tutkia meille tuntematonta. Oman elinpiirimme ulkopuolelle meillä ei ole tiedonjanoa eikä kaipuuta. Välttelemme oman elinpiirimme ulkopuolella olevaa. Yritämme pitää ikkunamme kiinni. Tälläisiä me olemme. Kuljemme samoja polkuja yhä uudelleen. Elämämme on verrattavissa matematiikkaan. Kun sen tuntee, voi matemaattisen tarkasti ennustaa kuinka suhtaudumme uusiin asioihin, mitä viimeiseen asti yritämme välttää ja mihin suuntaan etenemme, jos sitä voi etenemiseksi sanoa.
Emme halua kokea asioita oman elinpiirimme ulkopuolella. Pyrimme välttämään kaikkea uutta ja elämme vanhassa.
On tosi mielenkiintoista löytää kohta, jossa meillä leikkaa kiinni, kohta, jossa saamme herneen nenäämme.
Olemme hermeuttisen tilamme rajoittamia. Olemme kyvyttömiä oivaltamaan uuden merkityksen. Ennakkoluulot rajoittavat meitä. Vanha muotti vaikuttaa. Tiedämme tasan tarkaan, mitä pitää tehdä. Kapeakatseisuutemme vuoksi sivuutamme kaiken muun mitä on tarjolla.
On vähän sama kuin kirjoittaisi Suomesta mainitsematta koskaan talvea.
Mitä olisi voinut tapahtua, jos elämässämme olisi enemmän rohkeutta.
Avoimuus olisi olennaista.
Tämä oivallus käynnisti menestyksekkään kirjailijanurani. Enää en kirjoita. En yhtä sanaa.
Kesti hirveen kauan ennen kuin tajusin, että meistä pitää kirjoittaa kirja.
Sumu hälveni.
Niin kauan kuin henki meissä vielä pihisee, puolustamme tarvittaesssa omaa näkökantaamme. Kuitenkin vielä elämänkaaremme tässä vaiheessa meidän pitähisi olla raikas ja rapsakka.
Yritämme estää todellisuutta tulemasta esiin kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Yritämme estää uutta molemmin käsin. Jätämme itsemme kuin ehdoin tahdoin paitsioon. Voi myös kysyä, mitä tuolla paitsiossa olemisella voitamme. Mitä meillä olisi tulevaisuudessa vähemmän, jos emme olisi paitsiossa.
Asenteemme on niin last season ettei oo tosikaan. Teemme kaikkemme, että mikään ei muuttuisi. Teemme itsellemme vankilan, jossa toivomme myös muiden viihtyvän.
Elämä ei tahdo totella meitä.
Olemme huipulla. Turha meidän on tämän pidemmälle mennä.

Alkuun

Heillä oli kaksi sikaa, joista toinen otettiin mukaan evääksi evakkoretkelle.

Tätä hän oli odottanut koko ikänsä. Nyt oli aikaa istahtaa ja kertoa koko tarina.

Alkuun

Vankila on hänelle turvallisin paikka nyt.

Näköaistin avulla ei liikkeestä saa mitään käsitystä muulla tavoin kuin vertaamalla paikallaan pysyvään.
Paikallaan pysyminen on vain yksi monista mahdollisuuksista.
Turhautuminen lisääntyi. Se ajoi Joonaksen epätoivon partaalle. Nyt hän oli kuitenkin tyyni, ylenmäärin tyyni, ja hänen kasvoillaan oli hymyn häive, hymy, joka oli puolittain poispyyhkäisty. Hänen ajatuksensa olivat muualla ja itse asiassa hän kuunteli kukonlaulua, joka yhtäkkiä kaikui voimakkaasti soiden ja ylpeästi keskellä kaupunginosan kaikkea hälyä. Ensi hetkellä se yllätti hänet niin siinä määrin, että häi sai leijuvan epätodellisuuden vaikutelman, kunnes muisti, että naapurilla oli siipikarjaa.

Kohottautuen tuoliltaan hän olisi voinut nähdä kanojen ja kukon tepastelemassa aitauksessaan, omistajan tulevan ruokkimaan niitä. Isäntä kävi aitauksessa niin säännöllisin väliajoin, että Joonas oli alkanut odottaa niitä käyntejä. Hän oli tullut tyyneksi ja melkein ulkopuolisen harkitsevaksi.

Hän oli huomaavinaan, että päivä päivältä meni huonommin, huonommin ja huonommin. Hän oli siirtynyt katsomon puolelle. Masentuneena hän katseli pihassaan nuokkuvaa omenapuuta, jonka rungon citykanit olivat järsineet ympäri.

 

Hänen äitinsäkin oli jo kuollut, ettei hänellä enää ollut ketään, jolle valittaa, ettei hänen jälkeensä enää osattu tehdä kunnon kiviaitaa.
 Hän odotti vain, että voisi viedä kanansa Elimäenkadulle.