Mikään ei ole priimaa, mutta kaikki on maksettu
Marthahan on tavallinen kunnon nainen, joka rupeaa pikkuhiljaa luhistumaan. Ei hänessä ole mitään vikaa. Marthahan on, että perkele, tämä juttu hoidetaan.
Sitten se vain kulkee loppua kohti vääjäämättömästi, ja yleisö tietää koko ajan. Yleisö on koko ajan askeleen edellä - raivostuttavaa, eikö se nyt näe!
Antiikin sankarihan Martha on. Lähtö - on minusta sama kuin Millerin Näköala sillalta - näytelmän Eddic Carbonessa: kulkee kohti jäämätöntä tragediaa, joka on ennalta arvattavissa. Mutta ei Martha arvaa tulevaa - ei voi näytellä lopputulosta kohti. Näytelmässä on hetki, jolloin Martha sanoo yhtäkkiä, että portaita on liikaa - ja katsomo menee, että herrajumala, mitä nyt tapahtuu - se on ensimmäinen oire, että nyt rupeaa Martha kypsymään.
On hullu tunne,kun tietää lausuvansa jokaisen repliikin viimeisen kerran. Haikeata, ja silti on valmis päästämään irti. Näyttelijä on kiitollinen, että saa näytellä tämän.
Yleisö tarttuu salamannopeasti pelastukseen kun kaiken raskauden keskellä tarjotaan huumoria.
Alkuun
